Ensin historiaa.
Lopussa viihdettä.
1400 GTS ja muuta
Tätä on kysytty. Olen ilman valmistajan lupaa nimennyt
kulkuneuvoni lisäkirjaimilla GTS eli englanninkielisesti Grand Touring
Special. (Italiaksi esikirjaimet olisivat samat.) Nimitys siksi että olen muokannut, tehnyt ja hankkinut osia,
rakenteita ja ominaisuuksia joita Guzzin tehdas ei ole tuottanut
nimenomaan oman haluni matkailuversion luomiseksi. Ihan leuhkuuttani. Toki, ydin, on
puhdasta Guzzia mutta siihen tehdyt muutokset omalla vastuulla.
80-luvulta olen Guzzeja harrastanut alkaen ex-poliisipyörä 850GT:n
entisöinnistä siviiliversioksi. Sen jälkeen olen omistanut lukuisia
Guzzeja. Toki myös useita erilaisia saman konsernin Benellejä ja,
likimain, pakosta, ennen ja jälkeen, muutamia japanilaisia pyöriä ja sekoillut jopa
amerikkalaisiin. Osaamisen saloihin, mikä moottoripyöriin liittyy,
enemmän kokemuksesta mutta taustani maatalon Isännän poikana pääsin jo
nuorena tutustamaan tekniikkaan vaikka sodan käynyt vaari (Pappa) halusi minusta
hevosmiestä liki väkisin. Vain hevosvoimat kiinnostivat. Keskikoulupohjainen
ammattikoulu autotekniikkapuolella avarsi lisää tietämystä tekniikasta.
Sitä tarjottiin. En kauaakaan miettinyt sillä käsitin että siinä sitä olisin ollut kiinni karjatilallisena ja peltoja kyntämässä. Kiitos mutta ei kiitos. Olisi pitänyt käydä alan kouluja karjataloudesta, viljelyksestä, metsänhoidosta ja muusta alaan liittyvästä. Emäntäkin siihen olisi pitänyt hankkia. Konemies tuli amiksen kautta ja sillä tiellä ollaan. Paitsi ei enää paljoa: vuokratiloissa prätkäverstas. Alkaa olemaan sen verran kallista ylläpitää Verstasta pelkällä eläkeannilla että jossain vaiheessa pitää vain luopua.
Ansaittu eläke
Nyt olen, silloin kun artikkeli päivätty, neljättä viikkoa eläkkeellä. Tätä ennen olen ollut tekemässä
yhtä ja toista. Kansakoulu, keskikoulu ja ammattikoulu. Kiertävänä
maatalouskoneasentajana alueena Suomi ja Pohjoiskalotti antoi mittakaavaa
mitä ihminen voi maalla ja halutessaan tehdä. (Olin ainoa hakija hommaan joka osasi ruotsia edes
välttävästi.) Osaamisen tarve: sorvaus, jyrsintä, hitsaus ja asennus ja tieto mitä kyseisillä laitteilla tehdään. Armeija-aika antoi suuntaa kun kävin Ilmavoimien
Teknillisen koulun läpi, toistaiseksi, tietääkseni ainoana ei-ylioppilaana. Hyvin
sekin meni ja sotilasarvo jäi reservin ylikersantiksi koska en suostunut
lähtöön Päällystöopistoon. Muutamia vuosia sitten, vanhuuttani, poistuin "nostoväen" velvoitteesta.
Joitakin duuneja
Ehkä merkittävimmän työhistorian tein monenlaisia hommia mutta melkein kaikki Puolustuslaitoksen tai sitä sivuavan tuotannon remmissä. Lähinnä sotilaspuolen juttuja ilmailupuolella. Kokoonpanoa Redigosta Hornetiin ja yllättäen avaruusaluksiin kuten XMM ja
Rosetta. (Molempia tehtiin kaksi runkoa joista toiset lujuustestaukseen.) Ja siinä välissä ruotsalaisille tutkia lentokoneen katolle sekä Giraffe ja muita enemmän ja vähemmän innoittavia töitä kuten moottorilennokkeja ja tutkapeilejä sekä niille sääsuojia. (Tiedä sitten kuka oli tilaajana.) Käytännössä siis suurlujuisen kevytmateriaalin käsittelyä muotoonsa kuten hiilikuitua ja muita kuituja sekä asennustyötä. Sisälsi paljon liimaamista eri menetelmillä. Työolosuhteet olivat loistavat. Puhtautta kiiltävät, ilmastoidut työtilat. Varsinaista kiirettä oli harvoin. Sai siis suorittaa työnsä niin ettei jäänyt itselle eikä muille epäilystä laadusta, lujuudesta tai mitoituksesta.
Jos ei ole tarkkaa silmää eikä itsensä hallintaa, lähinnä käsien, nk. mikroliikkeissä sekä fyysisesti että osin mentaalisesti kuormittavissa tilanteissa ei voi tehdä sellaista tarkkuustyötä käsivaraisesti kun aikanani työelämässä tein. Nyt kädet ovat normaalit kun ikää on tullut. Eli ei enää tarkkaa hallintaa mutta sellaiset perusjutut kuten hitsaus tai poranterien teroittaminen käsivaralta sijuu edelleen moitteettomasti. Toki tarkkuustyöhön on keksitty koneita, yleensä kalliita mutta niistä joutuisi valmistamaan erikoishommissa erilaisia eri tehtäviin. Sen sijaan tarkka tekijä voi hoitaa homman hetkessä eikä tarvita kovin kummoista rekvisiittaa oheen. Siis säästöä syntyy ajan mittaan merkittävästi. Näkyikö se palkassa? Näkyi, osittain. Joskus sai bonusta ja palkankorotuksiakin tuli mutta ei mitään mullistavaa kehitystä ansioissa. Sadasosamillit ovat käsivaraltakin hallittavissa varsin monelta mutta kun mennään tuhannesosiin niin silloin onkin jo osattava asioita ja tiedettävä niksit.
Myöhempi "siviilityö"
Ei sekään mennyt ihan parhaiten sillä en päässyt, pikkuveljen esityksestä, asentajaksi (Palkkaus ei olisi ollut kummoinen.) kaivoskoneteollisuuteen vaan lähdin erääseen puolustusvälineteollisuuden hyshys-firmaan (FYC) jossa "oleskelin" viitisen vuotta. Osa hommista innoittavia ja kehittäviä, osa tylsistyttävää sarjatyötä. Tässäkin työssä suurlujuiset materiaalit olivat pääosassa. En ole koskaan pitänyt siitä että jotain duunia pitäisi toistaa eli tehdä sama asia uudelleen ja uudelleen. Ei ole haastetta silloin. Ensin harmittaa. Lopuksi vituttaa. Lähdin pois. Sen jälkeen satunnaista duunia tai sairaslomaa. Jonkin aikaa myös työsuojeluvaltuutettuna. Niihin aikoihin ajoin hirvikolarin ja sen hoito julkisella puolella jäi vain laastaroinniksi. Lopuksi ilmeni yksityisvastaanotolla, kalliilla, että selkäni on murtunut kolmesta kohtaa. Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle. Siihen loppui myös kuntotus. Olen omin toimin ja varoin kuntouttanut itseäni sittemmin.
Viimeinen duuni
Sitä ei varsinaisesti ollut koska kävi niin että läpäisin haastattelut, "palikkatestit" ja "ryhmätyö"-kokeet ja pitkät haastattelut huoltoinsinöörin tehtävään isossa firmassa. Sellainen "puuhastelu" on aina ollut helppoa itselle. Jotkut tahot ovat maininneet että olen manipuloiva. Kävi kuitenkin niin että terveystarkastuksessa selvisi että minulla on varsin pitkälle edennyt diabetes. Itse en sitä tiennyt vaikka teini-iästä lähtien olen ollut ajoittain varsin väsynyt tai poissaoleva. Sellaiseen tottuu ja sopeuttaa asian muuhun elämiseen. Myös ylipainoa oli kymmeniä kiloja. Silloin. Ei ole enää. Ratkaiseva sana on itsekuntoutus. Vakuutukset eivät kata liikalihavuutta korvausasiana.
Järjestöt, politiikka ja EU
Siinä olen ollut varsin menestyksekäs. Oma kerhoni LCR-mc ry on hyvässä vedossa. Eräissä merkkikerhoissa myös hallituksessa ja puhemiehenä (Benelli- ja Guzziporukassa mukana). Suomen Motoristit ry:n hallituksessa useampi vuosi ja pari kautta puheenjohtajana. Suomen Motoristit ry:n edustajana Brysselissä josta olisi pikku kirjan verran kerrottavaa. Ehkä ideani kahden Euroopan suurimman moottoripyöräjärjestön sulauttamisesta yhdeksi kerhoksi oli isoin juttu (Fem ja Ema joista tuli yhdessä FEMA. Tosin, ystäväni Kekku, taisi siitä ottaa kunnian kun hän oli päättävässä kokouksessa Brysselissä kun itse olin estynyt työkeikan vuoksi. Paikalliset puoluepamput ovat kyselleet että lähtisinkö paikallispolitiikkaan Tampereen hyvässä kaupungissa. Rouva sanoi ei. Silti syyhyttää.
Mitä nyt
Oma vuokraverstas jossa rassailen prätkiä että mielenterveys pysyy ruodussa ja tietenkin oma Kerho, LCR-mc, jota olen ollut perustamassa ja jonkin aikaa puheenjohtajana hallituksessa. Sellainen yhteisö, monien vuosikymmenien jälkeenkin, on innoittava. Osa jäsenistä, jotka ovat vielä mukana tai hengissä ovat perustamisaikaisia ja ennestään osin lapsuusajan tuttavia. Kerho toimii vahvasti Ylöjärven kaupungissa. Upeat toimitilat ja tilaa pyörille ja muulle toiminnalle. Kolme pyöristäni on siellä talvisäilössä. Puulämmitteinen pihasauna on myös.
Suunnitelmat (Lähinnä omiani)
Taloudessa on itseäni fiksumpi savolainen Vaimo ja muutama moottoripyörä joille, kuten myös autolle, on talli ja kolme huonetta sekä kyökki. Lähiössä, kaukana kaupungin keskustasta. Keskustaan on kuusi kilometriä. Leppoisa kävelymatka hyvällä säällä. Noin tunti- puolitoista jalan. Polkupyörällä menee noin varttitunti. Se ei sinällään haittaa. Ajelen lähiajot polkupyörällä, yli sata vuotta vanhalla Venus Specialilla tai hieman nuoremmalla Jaquarilla. Tai jalankulkijana. Jopo, sekä vanha, peritty, armeijapyörä, on minulta ns. nussittu. Sylettää, sillä molemmat olivat taloyhtiön pyörävarastossa. Sinisilmäisyys kostautui. Lukoista oli vain risat jäljellä ja varaston seinässä reikä. Niin vanhoja pyöriä kun ei voi vakuuttaa. Mitä suunnitelmiin tulee on harkinnassa muuttaminen muualle kunhan puolison työmatka-asiat tai työ-asiat hoituvat tai loppuvat. Ei ole erityistä kiirettä. Mielellään syntymäpitäjääni Ylöjärvelle jossa suurin osa sukuani pesii. Mutta ei välttämättä, Kangasala on tuttu kaupunki ja sielläkin elelee sukulaisia vaan Pirkkalassa ei ja lienee kallis mesta...
Rock ja proge
Innoittava asia. Toki muukin musiikki on, toisinaan, mielenkiintoista ja ylentävää. Tuttavapiirissä on sekä on ollut viulisteja, rumpaleita, kitaristeja sekä urkujen polkijoita. Renegadeseista se alkoi omalta kohdalta. Olen ollut keikallaan aikoinaan jo alaikäisenä ja vielä jokin aika sitten kun enää "rumpalipoika" oli remmissä ja Tampereella Olympiassa keikalla. Nimikirjoitukset ovat tallella. Nazareth, suorasukainen soittelussaan, oli bändi johon kilahdin aikoinaan. Razamanaz. (Valitan Vevon mainoksia) Erityisesti rumpali ja hänen lehmänkellonsa kolahti. Tässä Nazarethilta slovari kaikessa räkäisyydessään ja mahtipontisuudessaan. Laitettakoon, jos joku haluaa kuulla enemmän.
Punk-kaudella tuli nähtyä amerikanfarkkupojat eli "Ramonen veljekset" ja tyyli piti apinoida. Myöhemmin, osin Saarelan Mikon ansiosta, musiikkimakuni laajeni entisestään. Mikko tunnettiin myös Eppujen ekana basistina. Tosin, hänen velipuolensa kanssa tekemänsä lp ei kauheasti kolahtanut. (Valitan mainoksien esiintymisestä joissakin linkeissä.) Ehkä hitti "Kärpästen juhlat" kertoo kaikesta. Em. bändien keikoilla olen käynyt ja, ainakin kymmenillä muilla. Mikko istui kansakouluaikoina samassa paripulpetissa vieressäni. Sittemmin molemmat kirkonkylälle keskikoulua käymään, Martti ja Pantse ja Löytyn veljekset tulivat tutuiksi. Mutta muusikkoa minusta ei tullut. Mutta aktiivinen keikkakävijä ja kuuntelija kyllä.
Mauri Konttinen on suosiossa erityisesti runoutensa ja ketterien käännöstensä kautta sekä varhainen ja opettavainen porukka Oriveden suunnalta, kaiketi: Nolo&Rähjä ja Mansesta Kaseva äärimmäisessä taitavuudessaan rockin ja iskelmän välimaissa sekä, ylipäätään, sen jälkeinen Manserock. N&R on edelleen hengissä mutta ex-soittajien pojat hoitavat pääosan meiningistä. Maurilta pätevä Irkkubiisi. Hieman kansallisempaa runoutta edelliseltä. (Ei mainoksia.) Dave on myös ihan ookoo vaikka onkin etelänhetelmä. Monta pubikeskustelua olen hänen kanssaan käynyt. Myöhemmin kiersin Rouvan kanssa Eurooppaa Wilko Johnsonin perässä. Viimeinen Wilkon keikka jonka kuulin ja näin oli Scotlannissa Edinburghissa Queens Hallissa hieman ennen hänen edesmenoaan. Tässä Wilko laulaa ja soittaa sormenpäillään itse. Ei ole laulumiehiä mutta kitara soi säröineen upeasti. Toisinaan veri lentää...
Tässä Roger Daltreyn bändin kera Wilkon kitara helisee.
Lisää Wilkon elämästä suomeksi.
Tässä yks hyvä coveri näiltä seuduin.
Pahoittelen jos linkeissä on virheitä. Meni aamun puolelle fiilistellessä. Korjaan joskus jos on tarvetta.
Tämä Mauri "Moog" Konttisen sanoitus ja laulu on erään MC-kerhon tunnarina. Ja ihan luvan kanssa.
Myös Alex Harveyn musiikki on puraissut. Tässä yksi helmi jossa on kohtuullinen soundikin niiltä ajoilta. Hän on myös varsin tunnettu kantrilaulajana.
Jaktuu... ajoittain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti